Punamultaa

Päivä kirkastuu, kun ystävä tulee pihaan, syömme, vaihdamme kuulumiset ja otamme muutamia kuvia. Ystävällä on hyvä intuitio, hän löytää heti sopivat kuvauspaikat ja kuvakulmat. Saamme hyvät kuvat. 

Iltapäivä on puolivälissä, kolmen seutuun, kun hän lähtee ja alan virittelemään punamultakattilaa. Starttaamassa on syksyn viimeinen punamullan keitto.

Punamultapata nuotiolla illan jo tultua

Rautavihtrilli, ruisjauhot, väriaine ja vernissa, niistä saadaan heti-käytettävä maali keiteltyä, keittoaikaa varaan kuutisen tuntia. Jos kolmelta aloittaa, yhdeksältä pitäisi olla valmista.

Valmistan nuotiopaikan. Poistan vanhoja hiiliä, kasaan velipojan moottorisahalla pätkimät ja omin käsin halkomani leppäiset puut, joukossa koivua ja terijoensalavahalkoja. Koivun tuohikäppyrät antavat nuotiolle alkuvauhdin. 

Kattila ritilän päälle ja siihen kaivovettä. Kattila on vanha, ehkä vois sanoa antiikkinen, keltapunakylkinen vesikattila, joita viimevuosisadan puolivälin seutuun löytyi useasta kodista. Kattilaan sopii suunnilleen 12 litran verran, vettä tai jopa paksua maaliakin. 

Sen verran tarkistan netistä Uulan ohjetta, että tekotarpeiden määrät tulevat saman suuntaisiksi. Vihreä rautavihtrilli lisätään kiehuvaan veteen. Rautavihtrilli, toiselta nimeltään rautasulfaatti, muuttuu vedessä punaiseksi. Keittelen sitä hetken. Seuraavaksi lisätään ruisjauhot, mikä tällä kertaa pikkuisen mietityttää keittelijää. Nimittäin.

Maalin keitto onnistuu kyllä ilman minkään sortin kommervenkkejäkin tai keittokirjan osaamista. Mutta jos satut osaamaan kiisselin teon, saattaa siitä olla hieman apua tässäkin keittotouhussa. Kiisselin tekijä osaa keittää sileää punamultamaalia. Tosin keittoaika on niin pitkä, että jauhomöykyt hautuvat pehmeiksi ja läpivärjäytyneiksi palloiksi, joista viimeisetkin hajoavat viimeistään maalatessa. Mutta jos halutaan, niin keitetään maali niin kuin kiisseli. 

Hienojakoisen jauhon lisääminen nesteeseen, kuumaan nesteeseen, vaatii oikeastaan yhden niksin. Sillä, kuten kaikki, jotka ovat kiisseliä keittäneet, tietävät, että hienojakoisella jauholla on tapana paakkuuntua. Vertailun vuoksi todettakoot, että suuremmat hiutaleet, mitä käytetään esim puuroihin, voi lisätä tuosta vain, humpsis tai rumpsis, sekoittaa sekaan ja keitellä kypsäksi.

Aiempiin punamultamaalin keittokertoihin olen varustautunut siivilän ja vispilän avulla ja ne ovat valmiudessa tälläkin kertaa. 

Kun työhön ryhtyy, tavallisesti keksii uusia toimintatapoja - jotkut puhuvat luovuudesta ja jotkut kehityksestä. Ja useamman kerran kun tekee samaa hommaa, kehitys saavuttaa yleensä huippukohtansa. Tämä keittelijä lienee punamultamaalin keitossa vielä vasta matkalla sitä kohti.

Mieleen juohtuneella kiisselin tekotavalla on nimikin, osanestemäärän suurustus. Se menee tähän sovellettuna näin: Sekoitan osan hienoista ruisjauhoista vanhassa metallisessa saunakauhassa kaivoveteen, siivilöin jauhot ja sekoitan ne pienellä vispilällä. Kun olen saanut jauhot sekoitetuksi sileäksi velliksi kaadan sen höyryävään pataan koko ajan sekoittaen. Toistan jipon niin monesti, että kaikki maalin keitossa tarvittavat jauhot on lisätty ohuena vellinauhana maalipataan.

Pataa hämmennetään avotulella ja pidetään se juuri ja juuri kiehumisen kynnyksellä. Jauhot paksuuntuvat ja kypsyvät hiljaisella tulella. Jauhot muodostavat maalin rakenteen. Jauhoja voi keitellä tunnin pari. 

Punamultapigmentti lisätään sekaan. Vaikka sekin hieman aluksi paakkuuntuu, pigmenttimuruset hajoavat sekoitettaessa ja liukenevat veteen.

Vernissa lisätään viimeisenä ja keittämistä suositellaan jatkettavaksi vielä kahdesta kolmeen tuntia. Keittäminen tehdään koko ajan hiljaisella tulella. Tarvittaessa kattilaan lisätään vettä, sillä sitä höyrystyy ja haihtuu kuumasta keitoksesta koko ajan. Hyvä sekoittelutahti estää keitoksen pohjaan palamisen. Sekoittajana käytän vanhaa kunnon maalinsekoituskeppiä, joka on sitä virkaa toimittanut jo kymmenkunta vuotta.

Yhdeksältä on jo pimeää. Tähdet näkyvät, varmasti tunnistettava Otava ja muut. Nuotio hehkuu padan alla, viimeiset puut hiipuvat. On niin hiljaista. 

Laitan kattilaan kannen. Viskaan sangollisen vettä nuotioon, pölläytän sen savut iltaan. Jätän maalipadan jäähtymään ritilän päälle yöksi. Katan nuotiopaikan metallisilla kansilla. 

Aamulla maali on paksua, lorautan sekaan lisää vettä, jotta siitä tulee sopivaa maalattavaksi. Jaan maalin kahteen kymmenen litran sankoon, jotta sangot ovat helpompia käsitellä.

Maalaan räystäiden alusia. Punamultamaali on peittävää. Otan maalia toisesta sangosta pieneen astiaan ja keskikokoisen pensselin. Maalaaminen opettaa, että pensselin koolla on väliä. Mielessä syntyy allegoria; niin kuin pensseli on valittava maalauskohteen mukaan, niin puheet on valittava keskustelukumppanin mukaan. Loppu maali riittää peittämään kuistin jo kuluneita seiniä. Maalin tekotarpeita jää ensi kesällekin, rautasulfaatti loppui, mutta jäljellä on toista litraa vernissaa ja pussissa on väripigmenttiä ainakin yhteen padalliseen vielä. Ruisjauhojakin tarvitaan lisää, ne aikanaan tulevat olemaan uusimmasta sadosta jauhettuja. 

Talon seinän maalikerroksista tutkija voisi löytää rukiisia jauhoja kenties jopa 90 vuoden takaa sekä myöhempien uusintamaalausten jauho- ja pigmenttijäämiä.